Kirjoittaessani postausta kouluttamattomuuden helppoudesta aloin miettiä, että onko temppuilun vähyys johtunut oikeasti siitä, ettei ole pakko vai siitä ettei kiinnosta. No, sanoisin kuitenkin että koska ei ole pakko, koska Timin kanssa tekeminen on aina ollut vaikeaa enkä olisi saanut sitä oppimaan mitään, jos itseäni ei olisi kiinnostanut. Ajan kuitenkin takaa sitä, että olen huomannut ettei koiraharrastus enää olekaan se ihan number one juttu itselleni. En enää lue jokaista koirien myynti-ilmoitusta, katsele koirakaupoista mitä ostaisin joskus tulevalle pennulle, en kirjoittele nimiehdotuksia ylös.
En tiedä mistä ajatukseni on lähtenyt. Ehkä siitä, että Luigin lähdettyä huomasin miten helppoa elämäni onkaan yhden koiran kanssa. Ja siitä, että kun olin muutaman päivän ajan hoitamassa 8-viikkoisia koiranpentuja, niin huomasinkin etten sellaista enää haluaisikaan. Ja puolustuksena: en todellakaan kadu Luigin ottamista. Me koettiin lyhyessä ajassa niin paljon juttuja, että se oli jo pelkkänä kokemuksenakin hienoa aikaa. Vaikka Luin lähtö tuotti paljon surua ja järsitty sohvanpatja ja puhjennut silmä olivat riidan aiheena moneen kertaan niin en kadu mitään. On aika hämmentävää, että mie, joka kärsin aina kroonisesta koiranpentukuumeesta, alankin huomata miten mahtavia ne aikuiset koirat on, ne joilla on järkeä vähän enemmän päässä.
Koirat on mulle tottakai aivan älyttömän tärkeitä. Varsinkin Timi, niin kuin monessa postauksessa on tullut jo esille. Silti, jos nyt saisin valita minkä tahansa pennun, hinnoista ja kuluista riippumatta, en ottaisi mitään. Koen, että jos en ole täysillä valmis sitoutumaan kaikkeen siihen mitä koirien kouluttaminen ja koiraelämä vaatii, niin on parempi olla ryhtymättä siihen soppaan. Yhden koiran kanssa eläminen on helppoa, enkä silti koe jääväni paitsi mistään tärkeästä. Huomaan, ettei tavoitteellisesti treenaaminen tai kisaaminen koirajutuissa välttämättä olisikaan se mun juttu. En jaksaisi herätä viikonloppuaamuisin aikaisin, että pääsen lähtemään kisoihin enkä varsinkaan koulun jälkeen raahautua jokaisiin treeneihin, että koirastani joskus olisi mahdollista tulla se ykkönen.
Mietiskelin tässä yhtenä iltana, että millaisia kriteerejä mulla koiralle on, kun ne on tainneet vähän muuttaa muotoaan.
- Järkeä päässä. Ei siis mitään hunsvottia, joka riehuu päättömänä ympäriinsä eikä ymmärrä yhtään mitä sanon.
- Hyvä hillakoira, kalakaveri, eräjormailija. Pitää siis jaksaa olla mukanani luonnossa.
- Kompakti koko. Mahdollistaa mukaanottamisen, pienemmän auton, pienemmät kulut. Ei mitään jättiläiskoiria mulle, kiitos.
- Osaa rauhoittua, kun pyydetään. Esim. julkisilla paikoilla ei tarvitse riekkua kokoajan. Timin kanssahan tätä ollaan opeteltu, kun se ei ole ollut mikään itsestäänselvyys.
- Ei haukuta turhasta. Vaikka joku tähän voisikin sanoa että jos et halua haukkuvaa koiraa, niin osta kissa, niin sanon silti että ei sen koiran tarvitse räkyttää turhasta. En pidemmän päälle jaksaisi, jos koira reagoisi kokoajan johonkin, esim. ovikelloon, ohiajaviin autoihin, lapsiin takapihamme leikkipuistossa. Eiei. Koulutuksella pystytään paljon vaikuttamaan siihen, räksyttääkö se koira oikeasti kokoajan vai ei.
Aiemmin halusin koiran hyvillä harrastusominaisuuksilla, mutta harrastuskurssin jälkeen tajusin että aika paljonhan me saatiin Timinkin kanssa irti.
Kaikki nämä ajatukset on sellaisia, mitä mulla on tällä hetkellä - ja ne voivat muuttua. Niihin vaikuttaa varmasti paljon se, että olen pohtinut elämääni, sitä mitä haluan olla, millainen haluan olla, mitä olen nyt. Vaihdoin opiskelupaikkaa ja olen aloittamassa uutta harrastusta. Elämään tulee sijaa siis muillekin asioille kuin koirille. En enää halua harrastusvälinettä, haluan parhaan ystävän. Ja sellainen minulla jo on.
