Onko koirauskottavuuteni mennyttä?

Elän jonkinlaista kriisiaikaa.

Muutama viikko sitten päähäni pälkähti ajatus, että olenkohan elänyt jo aikani ohi ja sisäinen koiraihminen minusta on kadonnut? Olenko pölyttynyt kotiin tv:n ääreen rapsuttelemaan kahta kissaani, keskelle kissojen märkä- ja kuivaruokia. Olemaan kissankarvojen peitossa ja olemaan lisäksi tyytyväinen siihen tilanteeseen. Olen kuitenkin onnekkaana päässyt seuraamaan vierestä ystäväni koiran hankintaa ja sitä katsellessa aloin miettiä, että missä minusta on tuo tunne ja tuo ihminen, joka halusi tietää, oikeasti janosi tietoa koirista ja koirien ruuista, tarvikkeista ja näyttelyistä. Missä on se tyyppi, joka halusi herätä aikaisin aamulla ja mennä kursseille ja tapahtumiin? Entä se, joka odotti joka kuukausi kennelliiton lehden saapumista? (Lopetin muuten kys. lehden tilaamisen pari vuotta sitten ja se on ihmeellistä se).

Miksi en tutki koirien ruokapaketteja, testaile erilaisia koulutusvälineitä ja katso, mistä löytäisin seuraavan koiratapahtuman, johon osallistua? Olenko ylipäänsä osallistunut pitkään aikaan mihinkään tapahtumaan?

Sitten onnekseni pääsin mukaan match show'hun, ihan vain katsomaan, että mitä se meno ja meisinki on, ja mitä siellä tehtiin. Voi että sitä näyttelypöytien kokoamista, koirien seisottamista ja harjaamista. Siellähän minä vasta olin itsekin; isäni ja pilkkijakkaran, koiran, täyden repun ja eväiden kanssa. Eikä paremmasta ollut väliä. Jokainen näyttely- ja mätsärilipuke tallessa arkistoissa, myös ne Mustin ja Mirrin alekupongit, koska niistä ei voinut luopua vaan niihin oli nidottuna sininen tai punainen nauha. Elin ja hengitin koiraelämää, ihan täysin. Kirjoitin päivät pitkät tätä blogia tai jos en kirjoittanut, niin kirjoitin suunnitelmia siitä, mitä voisin kirjoittaa. Mietin arvontoja, tekstejä ja ulkonäön päivitystä. Nyt kirjoitan ja mietin, että onko näiden blogien aika ajanut jo ohi? Onko noloa olla 21-vuotias opiskelija, joka kuitenkin klo 23:47 kaivaa läppärin ja alkaa kirjoittaa, koska päässä pyörii sata ajatusta. Se on pitkästä aikaa aivan ihanaa ja vapauttavaa, aivan parasta.

Ja niin, olenko menettänyt koirauskottavuuteni, kun eihän minulla ole tässä 24/7 läsnä koiraa. On jotenkin surullista sanoa, että joo omistan koiran, mutta se asuu vanhemmillani. On surullista mennä katsomaan Timiä ja nähdä se maailman iloisin ilme, mutta samalla tietää, että heti kun lähden pois niin Timi alkaa järsiä tassujaan ja pyöriä levottomana ympyrää. Miten ikinä voisin selittää sille, että Kyllä, rakastan sinua enemmän kuin mitään, mutta en pysty sinua mukaani ottamaan ja kanssasi asumaan.

Ja siitä uskottavuudesta mietin, että kuinka vakavasti otettavia minun tiedot ja neuvot on, kun en tosissaankaan koe minkäänlaista ongelmakoiraa omistavani. Onhan se hössöttäjä, vähän oman tiensä kulkija ja välillä nirso kuin mikä. Vähän ylipainoinen ja laiska, iho-ongelmainen, muttei kuitenkaan varsinainen ongelmakoira. Siihen koiraan on mennyt aikaa ja rahaa, mutta silti en koe että olisin ikinä ollut väsynyt tai missään nimessä katunut päätöstäni. Millä perusteella voin sanoa kellekään, että Hei tässä on hyvä idea ruokintaan/koulutukseen/elämiseen ja tämä on toimiva keino em. toimintoihin, kun olen kuitenkin itse saattanut kokeilla sataa eri keinoa minkään toimimatta. Ensimmäiset 2 vuotta Timin kanssa oli vähän hankalampaa aikaa ja vielä Luigin kanssa erilaisia hommia kokiessamme olen päässyt näkemään sitä, mitä elämä voi olla parhaimmillaan ja pahimmillaan. Olen monta kokemusta viisaampi ja rikkaampi.

Miten perustelen kellekään sen, että tässä minulla on nämä asiat sinulle nivottuna pieneksi paketiksi, jotka haluaisin sinun kokevan koirasi kanssa ja miten haluaisin sinun sosiaalistavan sitä, ruokkivan sitä tai kouluttavan sitä. Kerronko, että olen 5-vuotiaasta asti valmistautunut oman koiran ottamiseen ja silloin tosissaankin elänyt ja hengittänyt sitä koiraelämää ihan 120%. Kirjoittanut itselleni ja vanhemmilleni oppaan koiran hoidosta ja perusteista koiran ottamiselle. Olen valmistautunut 9 vuotta siihen, että jonain päivänä koiran itselleni kotiutan. Sitten kaksi vuotta lisää, kunnes olin kahden koiran omistaja. Lopulta 5-vuotiaasta 16 vuotta myöhemmin täällä istun, oma paras koirani vanhempieni ilona ja kaksi kissaa minun onnenani.

Ketään enempää arvottamatta tai rakastamatta, kaikkia aina tasapuolisesti kohdellen,
Ikuisesti koiratyttö -97

Synttärit tulossa!

Kuten marraskuussa olen kirjoittanut, saatamme vielä palata silloin lopettamaamme Karva-kaveritoimintaan. Teimmekin nyt paluun alkuvuodesta ja vaikka vielä emme ole ehtineet keikkailla, niin olen hommasta tosi innoissani! Ensi viikolle meillä on kuitenkin keikka varattuna, niin päästään taas katsomaan miten se keikkailuhomma sujuikaan. :) Olen tosi iloinen itse ja varsinkin Timin puolesta, kun se nyt nauttii keikoilla käymisestä ja huomiosta aivan suunnattomasti.♥

Kuva: siskoni.

Ajattelin, että voisin yrittää bloggailla nyt aktiivisemmin, mutta aina kun sellaista lupailen niin sitä ei kuitenkaan tapahdu. Aiemmin kun kuljin järkkäri kourassa kokoajan, niin tuli napsittua kuvia paljon enemmän ja näissä blogiteksteissä olisi jotain katsottavaakin! Nykyään sitä tulee kuitenkin tehtyä harvemmin. Lisäksi minulla on täällä omalla asunnolla vain toinen kissoista, ja Timi sekä nuorempi kissani ovat vanhemmillani kun ne tulevat keskenään niin hyvin toimeen. Toivotaan että saisin vaikka tässä kevään aikana otettua Timin muutamaksi päiväksi tänne omalle asunnolleni, niin se pääsisi ihan erilaisiin ympäristöihin ja saisin samalla jonkunlaista kuvasaldoa otettua.

Timillä on tulossa 7-vuotissynttärit huhtikuun alussa. Ajattelin lahjaksi käyntiä koirauimalassa, mutta se on lähinnä vielä ajatuksen tasolla. Täällä Rovaniemellähän on tosi hyvä Koirauimala Polske, mutta sitä ei ole vielä tullut testattua, niin synttärit voisi olla hyvä "tekosyy". Timin iho vaan on sen verran herkkä, että koira pitäisi saada ihan kokonaan kuivattua ennen lähtöä, tai iho hautuu rikki samantien. Toinen lahjaidea olisi uusi peti, kun kuulemma kissa on vallannut Timin oman pedin ja alkanut käyttää sitä omanaan. :D

Timin painonpudotusprojekti ei etene mitään huimaa tahtia, mutta ruoan määrää vähennettiin taas jonkun verran. Mulla on ajatuksena myös että vaihdetaan ruokaa sitten, kun nykyinen loppuu, kun Mustin ja Mirrin valikoimissa on tosi hyvät nivelaineet sisältävä senioriruoka, jossa rasvaprosenttikaan ei päätä huimaa. Jos se siis on ihan OK ja sopii sekä maistuu koiralle, niin otamme sen jatkossa käyttöön. :)

Tässä nyt muutamia ajatuksia ja kuulumisia, palailen viimeistään ensi viikolla kun ollaan käyty Karva-kaverivierailulla pitkästä aikaa! Jee!

Keskiviikon kuulumiset

Kuten kirjoitin helmikuussa, palaan koneelle aina kun siltä tuntuu. En sen suuremmin jaksa miettiä yksittäistä tarkoitusta tälle kirjoittamiselle tai vaatimuksia sisällölle, kunhan annan ajatuksen virrata. Timi ehti täyttää huhtikuussa 6 vuotta. Ehkä se on laiskempi kuin aiemmin ja kiinnostus asioihin loppuu nopeampaa kuin ennen, mutta muuten leikkisyys ja käyttäytyminen on pysynyt samana.

Tässä postauksessa kerroin siitä, miten elämän arvot ovat muuttuneet, meno rauhoittunut ja kaikesta tullut jotenkin arkista. Ei enää samanlaista hypetystä ja pomppimista, vaan tavallisia juttuja pääasiassa kissojen kanssa. Lähiaikoina kuitenkin yhä useammin olen kuullut suustani sanat "voi jospa mulla olisi asunto, jonne saan koiran", koska kaipaan sitä koira-arkea aivan hirveästi. Älkää ymmärtäkö väärin - kissojen kanssa on mahtavaa, mutta voi että jos saisi lähteä koiran kanssa ulos, höpötellä sille koiralle ja tehdä näyttelyharjoituksia. Sisälläni on kujitenkin niin vahvana se koiraihminen, että kyllä se puskee päätään ulos useammin kuin kerran viikossa, ja kerran viikossahan minä Timiäkin käyn aina porukoilla katsomassa.

Faktahan on kuitenkin se, että allergisoidun koirista enemmän kuin kissoista - tai no kissojen haittoja on helpompi pitää kurissa. Timistä irtoava karvan määrä on niin järjetön, että vain yhden yön nukkuessani vanhemmillani, olen seuraavana aamuna ihan tukossa. Jos samoja oireita alkaa tulla kissoista, niin tiedän, että mun on pakko siivota niiden vessa perinpohjaisesti. Muuten niiden karvoista ei esimerkiksi tule ongelmia. Ympärivuotisella allergialääkkeiden käytöllä oireet pysyy kuitenkin kurissa ja astmalääkkeitähän mulla tulee muutenkin vedeltyä.

Timillä on nyt muutaman kuukauden ajan ollut meneillään painonpudotusprojekti, johon saatiin kehotusta eläinlääkäriltä. Hitaasti mutta varmasti tiputellaan painoa dieettiruokien avulla ja pyritään pysymään erossa muista ruuista ja älyttömistä määristä herkkuja. Onneksi dieettisapuskakin on maistunut hyvin, meillä on nyt käytössä tämä versio. :) Tällä on myös hengityksen haiseminen ja turkki pysynyt kunnossa. Todennäköisesti ensi vuonna on edessä hammaskiven poistoa, mutta ennaltaehkäistään vahinkoja mahdollisimman hyvin nyt jo.

Lopetimme myös karvakaveri-toiminnan tänä vuonna. Sen suurempia henkilökohtaisuuksia asiassa ei ollut, lähinnä vaan kiireet ja aikataulujen yhteensopimattomuus ajoivat tähän. Ehkä joskus myöhemmin palataan sinne, oli se sen verran mukavaa puuhaa kuitenkin.

Tässä päällimmäisiä kuulumisia, toivottavasti palataan asiaan aiemmin kuin vuoden päästä taas. :D

Elämä paras ja hyvinvoiva koira

Olen päättänyt, että istun blogin ääreen aina silloin kun siltä tuntuu. Jos siinä menee kaksi päivää tai kaksi vuotta, niin sitten menee. Mutta jos jotain tiedän, niin sen, että en poista blogia ja sen mukana tulleita muistoja, otettuja kuvia ja kommentteja.

Palasin kirjoittelemaan, kun syksyllä olin luvannut kirjoittaa Timin kastraatiosta. Taas huomataan, että onneksi olin kirjoittanut kun muuten en edes muistaisi milloin Timppa leikattiin. Noh, jos jotain muuttui leikkauksen myötä, niin ruokahalu. Alussa Timi söi ihan kaiken, mitä vain olisi eteen laittanut. Miettikääpä vaikka koiraa, joka ei syönyt ikinä kuivaruokaa, mutta leikkauksen jälkeen maistui mikä vain nappula.

Haava parani pikkuhiljaa, lopulta hyvin eikä ongelmia ollut. Alussa haavan kutina meinasi olla Timille melkoinen ongelma, mutta siitä päästiin lopulta eroon. Mielestäni Timistä on tullut vielä enemmän perhekeskeinen ja se haluaisi huomiota jatkuvasti. Selvisimme myös syksyn hyvin läpi, kun naapureiden narttukoirien juoksuaika meni Timillä ihan huomiotta. Olen hyvin onnellinen siitä, että leikkaus tuli siis tehtyä.

Muuten emme ole paljoakaan tehneet. Karvakaverihommat ovat jääneet hävettävän vähälle ja kaikki muutkin koiratapahtumat olemme ignooranneet ihan kokonaan. Timi on edelleenkin vanhempieni hoidossa suurimman osan ajasta ja vain kun he molemmat ovat reissussa, niin minä otan Timin hoidosta täyden vastuun. Ruokailujutut menee paljon aiempaa helpommin, kun olen testaillut Mustista ja Mirristä erilaisia kuiva- ja märkäruokia ja raakatäysravintoja eikä tähän mennessä ole tullut sellaista vastaan mikä aiheuttaisi kutinoita tai muita iho-oireita. Avitalin lohiöljy on myös pelastanut Timin anturat ja turkki kiiltää hyvään malliin. :) Käytimme Timin ennen joulua pesulla ja nyt ensi viikolla sillä on taas aika varattuna, niin saadaan kevättä kohti puhdas koira kotiin.

Muuten elämä sujuu omalla painollaan. Valmistuin joulukuussa, kuten olin syyskuun postauksessa uhannutkin. Teen töitä, hoidan kissoja, nään kavereita ja treenaan. Siinäpä elämä tiivistettynä, hyvänä pakettina.

Toivottavasti teidänkin vuosi on alkanut hyvin. :-)

ps. Muistathan että Timi löytyy myös instagramista @timithetibbie.

Elämä liikkuu ei se voi seisahtua

Olin vielä muutama vuosi sitten ihminen, jonka mielestä maailman ainoa oikea lemmikkieläin oli koira. En voinut ymmärtää kissojen omistajia, sillä lapsuudesta mieleeni olivat jääneet vain kissat jotka protestoivat pissaamalla sängyn alle ja olivat vielä hirveän ilkeitäkin. En ymmärtänyt mitään eläinten käytöksestä, vaan olin vain päätynyt siihen, että kissaa en ikinä omistaisi.

Sitten vuodet menivät eteenpäin ja alkoi vähän jotain järkeä löytyä tähänkin päähän. Ajat ovat muuttuneet melko paljon siitä, kun olin vielä se tyttö, joka juoksi jokaisessa koiratapahtumassa ja halusi osallistua kaikkeen tekemiseen. Se tyttö, joka talkoili vesisateessa itselleen pisteitä, joilla pääsisi mukaan treeniryhmiin. Olen aika varma, miten elämäni olisi mennyt, jos Luigi olisi jäänytkin meille. Olisin ehkä lähtenyt opiskelemaan vuonna 2014 lemmikkieläinhoitajaksi, ottanut Luikeron sinne mukaan ja olisimme treenanneet tokoa ja agilityä, ja olisin ollut juurikin se tyttö, joka harrastaa koirien kanssa päivittäin ja viikonloput menee koiranäyttelyssä.

Huhtikuussa 2014 Luigi kuitenkin palautui kasvattajalleen ja minulla oli muutama kuukausi aikaa mietiskellä suuntaa elämälleni. Kouluvalinnan myötä tutustuin aika moneen erilaiseen ihmiseen ja aloinkin huomata, että ehkä se koiratyttö-elämä ei ollutkaan niin minua varten. En enää ollut se, jonka kaikki vaatteet olivat koiran kuolassa ja koiran karvoissa. En ollut se, joka heräsi 2 tuntia aiemmin koiran kanssa lenkille, muttei ikinä muka ehtinyt laittautua, kun juoksenteli vaan paikasta toiseen.

Barbara ja Timi.

Olin kuulkaa aina ihan varma siitä, millaista elämäni tulee olemaan. Täytän ensi vuonna 20 ja tavoitteenani oli aina, että parikymppisenä mulla olisi jo kolme koiraa, joista ainakin yhden pitäisi olla harrastuskoira. Nyt minulla on yksi, eikä sekään varsinaisesti mitään harrastusta varten. Tässä kun tuijottelen lääkepöllyissä olevaa Timiä, huomaan kuitenkin, että kaikki on ihan hyvin näin.

Kun täytin 18, halusin mennä vielä kasvattajan peruskurssille, mutta nyt on jo 3 kurssia tainnut mennä ohi, enkä ole ilmottautunut yhteenkään. Seuraan kyllä välillä näyttelytuloksia, katselen koiratapahtumia, mutten saa niistä sellaista innostusta, että ihan oikeasti lähtisin sinne. Olen huomannut, että olen vuosien saatossa kerännyt ihan liikaa koiratavaroita ja pikku hiljaa olen myynyt niistä turhia pois. Timi on koira, joka on tyytyväinen hirveän vähään ja tarvikkeetkaan ei tarvitse aina sitä priimaa olla.

Leonardo<3 br="">

Tämän vuoden kesällä haaveilin koiranpennusta ja olin jopa yhteydessä useampaan kasvattajaan. Tällä hetkellä olen kuitenkin hyvin onnellinen siitä, etten mistään sitä pentua ostanutkaan. Ei kai tullut vielä ihan sellaista eteen, jonka olisin juuri sillä sekunnilla halunnut kotiuttaa.

Tiedättekö mitä? Mulla olisi tarkoitus valmistua nyt tulevana jouluna. Jos saan kaikki asiat jotenkin järjestykseen ja hirveän määrän itsenäisiä tehtäviä tehtyä, niin paperit olisi kädessä joulukuussa. En kuitenkaan aio siitä hirveämpää stressiä ottaa, sillä en tiedä yhtään, mitä haluaisin tehdä koulun jälkeen. Tavoitteita on ja uskon, että löydän taas jotain kiinnostavaa. Nykyään vapaa-aikani kuitenkin kuluu aika pitkälle kuntosalilla ja yritän kehittää itseäni sillä puolen.

Koiraharrastus on nyt vain se harrastus ja rakastan yli kaiken sitä, kun joku karvainen otus juoksee sinua ovelle vastaan, kun tulet kotiin. En kuitenkaan enää jaksaisi pissaavaa pentua tai koirakouluja iltaisin. Jokaisella kai meillä on välillä hetkiä, kun elämä tuntuu tyhjältä ja huomaan ainakin itse silloin alkavani selailla pentueita ja tutkia mahdollisuuksia uuteen koiraan. Kun tiedostan sen, että haluaisin koiran vain elämäni täytteeksi, niin tajuan myös sen, ettei siinä olisi silloin mitään järkeä. Kun elämääni tulisikin taas joku muu juttu, niin jäisikö koira sivuun, kun olisin sen ostanut vain täytteeksi?

Tästä tekstistä nyt puuttui se punainen lanka, millä ajatuksella aloin sitä kirjoittamaan. Halusin vain sitä sanoa, että olen muuttunut niin paljon vaikkapa viime vuodesta tai kolmen vuoden takaisesta. Olen tässä vain ja menen eteenpäin, ajatuksethan mulla hyppii kokoajan ja voi olla, että huomenna yhtäkkiä olenkin taas selailemassa pentusivuja.

PS. Timillä leikkauksen jälkeen kaikki hyvin, hirveän vahvat lääkkeet annettu leikkauksen aikana ja tosi väsynyt koira täällä vain. Kirjoittelen myöhemmin lisää.

Sanatulva.

Kyllähän tälle vuodelle 2016 oli taas suunnitteilla kaikenlaista! Kuinka monta kertaa oltiin menossa mätsäreihin, muttei mentykään? Tai piti mennä Karva-kaveri -keikoille, mutta loppujen lopuksi ei ollutkaan aikaa tai jaksamista.

Olenko muistanut sanoa, että löysin kameran laturin? Joo, löysin sen. En kuitenkaan ole ottanut kovinkaan montaa kuvaa koirasta enkä sen suuremmin kissastakaan. Siellä se on ollut kaapin hyllyllä. :-D En voi siis enää edes sanoa, että laturi olisi hukassa ja siksi tulisi kuvattomia postauksia! Jossain vaiheessa voitaisiin tehdä vaikka kurkistus puhelimen galleriaan, siellä niitä kuvia enemmänkin on. Jos myös käytätte instagramia, niin laittakaa @timithetibbie seuraukseen. :)

No mutta, allekirjoittaneen kesä on sujunut töissä. Sain sattumalta (!!) aika monen hakijan joukosta työpaikan Mustista ja Mirristä, vau. Duuni on ollut ihan mahtavaa, vaikka alkuun 8 tunnin päivät seisomatyössä veivätkin veronsa! Olen taas joutunut priorisoimaan paljon asioiden merkitystä, että jaksaisin esimerkiksi harrastaakin jotain töiden ulkopuolella ja nähdä joskus tärkeitä ihmisiäkin. Niin ja nukkua! Ei olla siis kesän aikana käyty ilahduttamassa vanhuksiakaan tai muita meidän seuraamme kaipaavia, koska en ole vain yksinkertaisesti jaksanut lähteä. Toivotaan että nyt loppuvuodesta saisin itseäni aktivoitua liikkeelle. :)

Jossain vaiheessa kesää olin hirveän, hirveässä koirakuumeessa, mutta se on nyt taas laantumassa. Kyllähän se on rankkaa kun näkee töissä kokoajan onnellisia pennunostajia/-omistajia ja pahimmassa (parhaimmassa) tapauksessa vielä ne riiviöt on liikkeessä mukana! Eipä sillä, jos vuorokaudessani olisi 50 tuntia, niin ehkä se koira olisi sitten ajankohtainen.

Paljon olen miettinyt sitä, että miten olinkin aiemmin niin niin koiraihminen henkeen ja vereen. Nyt kun elämässäni on ollut kissoja ja täällä tämä yksi uljas seikkailee Timin kaverina, niin mietin, että miten mahtavia ja toisaalta helppojakin kavereita nuo kissat ovat. :) Kun Leonardo oli mulla kaupunkiyksiössäkin, niin hyvin se siellä pärjäsi! Muusta ei ollut huolta kuin kangassohvasta, joka meinasi olla kynsien kohteena. Jatkossakin siis elämässäni tulee varmasti kissoja olemaan.

Timi voi pääasiassa hyvin. Välillä se kutisee, välillä ei. Välillä on syönyt ja joskus on syömättä, mutta paino ei ole laskenut mitenkään huomattavasti ja energiaa riittää ulkona puuhailuun. Parhaiten sille tuntuu kaikki lihat maistuvan jäisenä tai puolijäisenä, joka on aika mielenkiintoista. Hetkellisesti se alkoi oksennella kanansiivistä ja -kauloista, liekö sitten veti ne kaikki niin vauhdilla alas. Tällaiset pienemmät luut ovatkin nyt olleet pannassa.

Kissasta vielä, vaikken tiedä kuinka montaa se kiinnostaa! Sekin on ollut mulla pääasiassa raakaruualla, mutta nappulaakin kyllä menee mukana. Olisiko siis 50/50 -tyyli, jos johonkin pitää luokitella. Todella hyvä yksilö syömään ja olemaan, kunnon sylivauva ja itkeskelee jos ei saa huomiota. On kuitenkin hyvin leimautunut vain omaan perheeseensä ja harvoja vieraita käy edes moikkaamassa.

Sellaista sanatulvaa ja ajatuksenvirtaa. Meille on postaustoiveitakin tullut, joita yritän toteuttaa aina jatkossa kun on virtaa kirjoitella. :) Ensi viikolla palaan taas myös opintojen pariin ja satunnaisesti jatkan M&M:ssä töissä.

Mahtavaa syksyn alkua, pidetään lippu korkealla vesisateesta huolimatta!