Elän jonkinlaista kriisiaikaa.
Muutama viikko sitten päähäni pälkähti ajatus, että olenkohan elänyt jo aikani ohi ja sisäinen koiraihminen minusta on kadonnut? Olenko pölyttynyt kotiin tv:n ääreen rapsuttelemaan kahta kissaani, keskelle kissojen märkä- ja kuivaruokia. Olemaan kissankarvojen peitossa ja olemaan lisäksi tyytyväinen siihen tilanteeseen. Olen kuitenkin onnekkaana päässyt seuraamaan vierestä ystäväni koiran hankintaa ja sitä katsellessa aloin miettiä, että missä minusta on tuo tunne ja tuo ihminen, joka halusi tietää, oikeasti janosi tietoa koirista ja koirien ruuista, tarvikkeista ja näyttelyistä. Missä on se tyyppi, joka halusi herätä aikaisin aamulla ja mennä kursseille ja tapahtumiin? Entä se, joka odotti joka kuukausi kennelliiton lehden saapumista? (Lopetin muuten kys. lehden tilaamisen pari vuotta sitten ja se on ihmeellistä se).
Miksi en tutki koirien ruokapaketteja, testaile erilaisia koulutusvälineitä ja katso, mistä löytäisin seuraavan koiratapahtuman, johon osallistua? Olenko ylipäänsä osallistunut pitkään aikaan mihinkään tapahtumaan?
Sitten onnekseni pääsin mukaan match show'hun, ihan vain katsomaan, että mitä se meno ja meisinki on, ja mitä siellä tehtiin. Voi että sitä näyttelypöytien kokoamista, koirien seisottamista ja harjaamista. Siellähän minä vasta olin itsekin; isäni ja pilkkijakkaran, koiran, täyden repun ja eväiden kanssa. Eikä paremmasta ollut väliä. Jokainen näyttely- ja mätsärilipuke tallessa arkistoissa, myös ne Mustin ja Mirrin alekupongit, koska niistä ei voinut luopua vaan niihin oli nidottuna sininen tai punainen nauha. Elin ja hengitin koiraelämää, ihan täysin. Kirjoitin päivät pitkät tätä blogia tai jos en kirjoittanut, niin kirjoitin suunnitelmia siitä, mitä voisin kirjoittaa. Mietin arvontoja, tekstejä ja ulkonäön päivitystä. Nyt kirjoitan ja mietin, että onko näiden blogien aika ajanut jo ohi? Onko noloa olla 21-vuotias opiskelija, joka kuitenkin klo 23:47 kaivaa läppärin ja alkaa kirjoittaa, koska päässä pyörii sata ajatusta. Se on pitkästä aikaa aivan ihanaa ja vapauttavaa, aivan parasta.
Ja niin, olenko menettänyt koirauskottavuuteni, kun eihän minulla ole tässä 24/7 läsnä koiraa. On jotenkin surullista sanoa, että joo omistan koiran, mutta se asuu vanhemmillani. On surullista mennä katsomaan Timiä ja nähdä se maailman iloisin ilme, mutta samalla tietää, että heti kun lähden pois niin Timi alkaa järsiä tassujaan ja pyöriä levottomana ympyrää. Miten ikinä voisin selittää sille, että Kyllä, rakastan sinua enemmän kuin mitään, mutta en pysty sinua mukaani ottamaan ja kanssasi asumaan.
Ja siitä uskottavuudesta mietin, että kuinka vakavasti otettavia minun tiedot ja neuvot on, kun en tosissaankaan koe minkäänlaista ongelmakoiraa omistavani. Onhan se hössöttäjä, vähän oman tiensä kulkija ja välillä nirso kuin mikä. Vähän ylipainoinen ja laiska, iho-ongelmainen, muttei kuitenkaan varsinainen ongelmakoira. Siihen koiraan on mennyt aikaa ja rahaa, mutta silti en koe että olisin ikinä ollut väsynyt tai missään nimessä katunut päätöstäni. Millä perusteella voin sanoa kellekään, että Hei tässä on hyvä idea ruokintaan/koulutukseen/elämiseen ja tämä on toimiva keino em. toimintoihin, kun olen kuitenkin itse saattanut kokeilla sataa eri keinoa minkään toimimatta. Ensimmäiset 2 vuotta Timin kanssa oli vähän hankalampaa aikaa ja vielä Luigin kanssa erilaisia hommia kokiessamme olen päässyt näkemään sitä, mitä elämä voi olla parhaimmillaan ja pahimmillaan. Olen monta kokemusta viisaampi ja rikkaampi.
Miten perustelen kellekään sen, että tässä minulla on nämä asiat sinulle nivottuna pieneksi paketiksi, jotka haluaisin sinun kokevan koirasi kanssa ja miten haluaisin sinun sosiaalistavan sitä, ruokkivan sitä tai kouluttavan sitä. Kerronko, että olen 5-vuotiaasta asti valmistautunut oman koiran ottamiseen ja silloin tosissaankin elänyt ja hengittänyt sitä koiraelämää ihan 120%. Kirjoittanut itselleni ja vanhemmilleni oppaan koiran hoidosta ja perusteista koiran ottamiselle. Olen valmistautunut 9 vuotta siihen, että jonain päivänä koiran itselleni kotiutan. Sitten kaksi vuotta lisää, kunnes olin kahden koiran omistaja. Lopulta 5-vuotiaasta 16 vuotta myöhemmin täällä istun, oma paras koirani vanhempieni ilona ja kaksi kissaa minun onnenani.
Ketään enempää arvottamatta tai rakastamatta, kaikkia aina tasapuolisesti kohdellen,
Ikuisesti koiratyttö -97
