Ei lisättävää.

Kuten olen usein aiemmin jo tainnut mainitakin, ei meidän perhe ole mikään "koiraperhe". Kolmesta sisaruksestani varmaankin kaikki tykkäävät koirista, mutteivat ymmärrä näyttelyistä, ruokinnasta tai koiran aktivoinnista tuon taivaallista. He eivät ymmärrä, miten voin kuluttaa kaiken aikani ja kaikki rahani koirien parissa, jos en puuhaillen, niin lukien koira-aiheisia kirjoja tai nettipalstoja. Kuitenkin he kaikki kyselevät myös koirien kuulumisia samalla, kun kysyvät omiani. He tykkäävät huomionkipeästä Timistä ja sylivauva Luigista.

Olen myös kertonut, miten minun ja vanhempieni koirienkoulutustavat eroaa toisistaan ja sanonut, ettei perheeni mielellään viettäisi lauantaipäiviään näyttelykentillä tai näyttelyreeneissä, mutta viikko toisensa jälkeen ajamme isän kanssa ohjattuihin harjoituksiin. Vanhempani kuljettamisen lisäksi myös auttavat minua koirien lenkkeilytyksessä, jos tarve niin vaatii ja tukevat taloudellisesti, jos en meinaa saada jotain tärkeää juttua maksettua. He kyselevät suunnitelmiani koirien kanssa ja ymmärtävät sen, että vaikkeivat he koiria aiemmin halunneetkaan, niin jos olen 100 x onnellisempi ja virkeämpi koirien parissa, niin miksipä en saisi toteuttaa haaveitani.

Isäni alkaa pikkuhiljaa jo tajuta näyttelyistä jotain ja osaa mätsäreissä tuulettaa minunkin puolestani. Isin oli opeteltava käyttämään järkkäriä, jotta minusta ja koirista saisi edes joitain yhteiskuvia ikuistettua. Hän on ollut molempia koiriamme hakemassa ja hakuhetkellä olen nähnyt hänenkin silmiinsä syttyvän palon, kun hän seurailee meille muuttavaa pentua. Ne hetket ovat olleet hienoja.

Ystävistäni useat tykkäävät koirista, mutta eivät joko omista sellaista tai paneudu niihin niin paljon kuin minä. Useammin kuin kerran olen kuullut kyselyjä siitä, miten jaksan ikuisesti koirankarvoja aamumuroissa, aamukuuden herätyksiä ja jatkuvia lenkityksiä ja ulkoiluja. Tiedän kuitenkin myös kavereideni ymmärtävän koirien tärkeyden: joku tykkää koripallosta, minä tykkään koirista. Joku tykkää viettää iltansa ulkona, minä tykkään katsella leffoja kaksi koiraa sylissä. Koirankarvat pullassa on ihan perusjuttua, ei siitä enää jaksa tehdä niin suurta numeroa kuin alkuaikoina. En kerkeä ikinä meikata tai laittaa hiuksia, koska juoksutan koiria aamuisin pihalla, muttei se minua haittaa, olen niin tottunut siihen. Näin on hyvä olla.


Yksi positiivinen puoli koirien omistamisessa on aina se, että tapaa uusia ihmisiä. En voisi kuvitellakaan elämääni enää ilman näitä ihmisiä, joita olen koirajuttujen parissa tavannut. Musta on hienoa olla koirahommissa mukana, jokainen ihminen joka siellä on, rakastaa koiraansa enemmän kuin mitään. Joskus mätsäreissä kysyin isältä: "Tiedätkö mikä näitä kaikkia koiranomistajia yhdistää?" Vastausta ei kuulunut, kunnes kerroin sen: "Joka ikinen ihminen ajattelee omansa olevan se paras, vaikka se hyppisi kehässä kahdella jalalla ja olisi enemmän kiinnostunut pussailemaan tuomaria, kuin seisomaan nätisti paikoillaan." Toivon, että se olisi totta, koska on toki niitäkin, joita meriitit kiinnostaa enemmän kuin se itse koira.

Tän postauksen piti kertoa taustajoukoistani koirahommissa, jolla kiittäisin kaikkia ihmisiä, mutta tästä tuli fiilistelypostaus. Toivottavasti hyvä tunne välittyi.
Kiitän kuitenkin perhettäni, joka jaksaa kanssani siivota koiranpissoja lattialta, imuroida, lenkittää koiria, kuluttaa bensarahoja, kuunnella koirapälätystäni. Kiitos kavereilleni, jotka jaksavat suunnitella kanssani tapaamisia sen mukaan, että milloin olen missäkin koiratapahtumassa ja kuunnella, kun selitän serteistä ja kontaktipinnoista, vaikkeivat ymmärtäisikään mitään. Kiitos ihmisille, joihin oon tutustunut koirajutuissa ja tämän blogin kautta. Kiitos molempien koirieni kasvattajille tuesta ja jaksamisesta, heille jotka ovat koiransa käsiini suoneet ja luottaneet, että pidän heistä huolta. Sen varmasti teen.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille! Vietän sen taas kerran imuroiden, punniten koirien ruokia, kouluttaen ja ulkoillen pakkassäässä. Miten sinä vietät viikonloppusi? :)