Nukkuva tiibettiläinen on helpoin kuvattava.

Äitienpäivän kunniaksi me käytiin tänään moikkaamassa meidän mummoa. En ihan hirveästi vietä aikaa sukulaisteni kanssa, mutta juhlapäivät tulee kyllä vietettyä siellä missä muutkin eli yleensä kokoonnutaan mummolaan. Meidän mummo rakastaa Timiä varmasti yhtä paljon kuin Timi mummoa ja T:n häntä vispaa aina, kun otan sen autosta ja se huomaa minne ollaan menossa.

Timin ollessa pienempi jänskätin usein sen mukaan ottamista, mutta aika paljon tuo koira on kulkenut siellä missä minäkin. Rauhoittumista varsinkin ollaan opeteltu viimeinen vuosi ja huomaa kyllä, että harjoittelu on tuottanut tulosta. Olen niin ylpeä siitä, että voin päästää koiran vapaaksi ja se osaa olla nätisti, sekä niiden 2-vuotiaiden että 84-vuotiaiden kanssa. Vähän meinasi koriste-esineet ja pehmolelut kiinnostaa, mutta palautus maan pinnalle ja T muisti taas, että mitkä leluista onkaan sen omia.

Joskus Timi oli kovakin hyppimään vasten ihmisiä, mutta nykyään se osaa pitää suurinpiirtein tassut maassa. Pienet kädet saa silitellä sitä ja lapset saa juosta edestakaisin, mutta Timi tajuaa ettei sen tarvitse olla paimentamassa ketään eikä juosta vaippapyllyjen perässä. Meinasin haljeta ylpeydestä, kun 4-vuotias sukulaispoika tuijotti minua ja sanoi: "tämä on niin söpö tämä koira, kun se on niin kiltti ja rauhallinen."