Ei lisättävää.

Kuten olen usein aiemmin jo tainnut mainitakin, ei meidän perhe ole mikään "koiraperhe". Kolmesta sisaruksestani varmaankin kaikki tykkäävät koirista, mutteivat ymmärrä näyttelyistä, ruokinnasta tai koiran aktivoinnista tuon taivaallista. He eivät ymmärrä, miten voin kuluttaa kaiken aikani ja kaikki rahani koirien parissa, jos en puuhaillen, niin lukien koira-aiheisia kirjoja tai nettipalstoja. Kuitenkin he kaikki kyselevät myös koirien kuulumisia samalla, kun kysyvät omiani. He tykkäävät huomionkipeästä Timistä ja sylivauva Luigista.

Olen myös kertonut, miten minun ja vanhempieni koirienkoulutustavat eroaa toisistaan ja sanonut, ettei perheeni mielellään viettäisi lauantaipäiviään näyttelykentillä tai näyttelyreeneissä, mutta viikko toisensa jälkeen ajamme isän kanssa ohjattuihin harjoituksiin. Vanhempani kuljettamisen lisäksi myös auttavat minua koirien lenkkeilytyksessä, jos tarve niin vaatii ja tukevat taloudellisesti, jos en meinaa saada jotain tärkeää juttua maksettua. He kyselevät suunnitelmiani koirien kanssa ja ymmärtävät sen, että vaikkeivat he koiria aiemmin halunneetkaan, niin jos olen 100 x onnellisempi ja virkeämpi koirien parissa, niin miksipä en saisi toteuttaa haaveitani.

Isäni alkaa pikkuhiljaa jo tajuta näyttelyistä jotain ja osaa mätsäreissä tuulettaa minunkin puolestani. Isin oli opeteltava käyttämään järkkäriä, jotta minusta ja koirista saisi edes joitain yhteiskuvia ikuistettua. Hän on ollut molempia koiriamme hakemassa ja hakuhetkellä olen nähnyt hänenkin silmiinsä syttyvän palon, kun hän seurailee meille muuttavaa pentua. Ne hetket ovat olleet hienoja.

Ystävistäni useat tykkäävät koirista, mutta eivät joko omista sellaista tai paneudu niihin niin paljon kuin minä. Useammin kuin kerran olen kuullut kyselyjä siitä, miten jaksan ikuisesti koirankarvoja aamumuroissa, aamukuuden herätyksiä ja jatkuvia lenkityksiä ja ulkoiluja. Tiedän kuitenkin myös kavereideni ymmärtävän koirien tärkeyden: joku tykkää koripallosta, minä tykkään koirista. Joku tykkää viettää iltansa ulkona, minä tykkään katsella leffoja kaksi koiraa sylissä. Koirankarvat pullassa on ihan perusjuttua, ei siitä enää jaksa tehdä niin suurta numeroa kuin alkuaikoina. En kerkeä ikinä meikata tai laittaa hiuksia, koska juoksutan koiria aamuisin pihalla, muttei se minua haittaa, olen niin tottunut siihen. Näin on hyvä olla.


Yksi positiivinen puoli koirien omistamisessa on aina se, että tapaa uusia ihmisiä. En voisi kuvitellakaan elämääni enää ilman näitä ihmisiä, joita olen koirajuttujen parissa tavannut. Musta on hienoa olla koirahommissa mukana, jokainen ihminen joka siellä on, rakastaa koiraansa enemmän kuin mitään. Joskus mätsäreissä kysyin isältä: "Tiedätkö mikä näitä kaikkia koiranomistajia yhdistää?" Vastausta ei kuulunut, kunnes kerroin sen: "Joka ikinen ihminen ajattelee omansa olevan se paras, vaikka se hyppisi kehässä kahdella jalalla ja olisi enemmän kiinnostunut pussailemaan tuomaria, kuin seisomaan nätisti paikoillaan." Toivon, että se olisi totta, koska on toki niitäkin, joita meriitit kiinnostaa enemmän kuin se itse koira.

Tän postauksen piti kertoa taustajoukoistani koirahommissa, jolla kiittäisin kaikkia ihmisiä, mutta tästä tuli fiilistelypostaus. Toivottavasti hyvä tunne välittyi.
Kiitän kuitenkin perhettäni, joka jaksaa kanssani siivota koiranpissoja lattialta, imuroida, lenkittää koiria, kuluttaa bensarahoja, kuunnella koirapälätystäni. Kiitos kavereilleni, jotka jaksavat suunnitella kanssani tapaamisia sen mukaan, että milloin olen missäkin koiratapahtumassa ja kuunnella, kun selitän serteistä ja kontaktipinnoista, vaikkeivat ymmärtäisikään mitään. Kiitos ihmisille, joihin oon tutustunut koirajutuissa ja tämän blogin kautta. Kiitos molempien koirieni kasvattajille tuesta ja jaksamisesta, heille jotka ovat koiransa käsiini suoneet ja luottaneet, että pidän heistä huolta. Sen varmasti teen.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille! Vietän sen taas kerran imuroiden, punniten koirien ruokia, kouluttaen ja ulkoillen pakkassäässä. Miten sinä vietät viikonloppusi? :)

Luulin omistavani kaksi koiraa, mutta ne paljastuivatkin possuksi ja kissaksi

Kilometripostaus tulossa, hyvää päivää!

Oon tässä päivisin seuraillut tuota pentua ja miettinyt reilun kahden vuoden takaista aikaa. Millaista pentuelämä oli Timin kanssa ja miten erilaisia ne ovatkaan, jos Timiä ja Luigia vertaa keskenään?

Timi tuli meille kesäloman alussa. Silloin en vielä päässyt kesätöihin, joten vietin koko kesän pennun kanssa kotona. Sisäsiisteyskasvatus oli helppoa, koska olin kokoajan läsnä ja pystyin näkemään, milloin Timpan oli päästävä ulos. Loppujen lopuksi meni vain hetki, että se teki tarpeitaan vain pidempään yksin ollessaan, muuten se osasi ilmaista haluavansa ulos.

Loman huonoja puolia oli tietenkin se, että yksinolokasvatus meinasi jäädä unholaan. Ensimmäisen muutaman viikon vietin pennun kanssa melkeinpä 24/7, joten voitte arvata miten vaikeaa yksinolo oli. Muistan, kuinka pentu huusi, kun ensimmäisiä kertoja harjoiteltiin olemaan ihan sitä muutamaa minuuttiakaan yksin. Kuitenkin taas lomalla ollessani yksinoloa pystyi harjoittelemaan useita kertoja päivässä, kestoa pidentäen ja loppujen lopuksi meillä oli ihan hyvin yksinään viihtyvä koira.

Timpan aikaan en oikeastaan tajunnut, miten tärkeää se sosiaalistaminen on ja esimerkiksi koirakavereita se näki ensimmäisen kesän aikana vain kolme kertaa. Tämän puutteellisen pentuajan sosiaalistamisen huomaa nykypäivänäkin, koska Lui on enempi kaikkien kaveri, kuin Timi. Tikitiki lukee muita koiria huonommin ja olen useammankin kerran kuullut sen huonoista leikkimistaidoista, koska se ei osaa olla niin luonnollisesti muiden hauvojen kanssa.

Yksi suurimpia eroja näissä pennuissa on se, että L on syönyt koko pentuikänsä raakaravintoa, kun taas Timillä se aloitettiin vasta tänä keväänä. Alussa Timi söi kahta eri nappulaa sekaisin, mutta koska myös koiran vatsa oli sekaisin, ulosteet järjettömän kokoisia ja koiraa rapsututti kokoajan, niin jätettiin "huonompi" nappula pois ja tadaa - pian pentu alkoi taas voida hyvin. Ihan pentuaikoina Timi söi meillä 4 kertaa päivässä. Piakkoin huomattiin, että nappuloita jäi kuppiin yhä enemmän, joten siirryttiin kolmeen ja siitä kahteen ruokintakertaan. Nappulat turvotettiin aika pitkälle ja välillä ruokaan sekoiteltiin jotain. Silloin en kyllä todellakaan hirmuisesti koiran ravitsemuksesta tiennyt, vaan menin ihan mutu-tuntumalla. Esimerkkinä tästä on se, että Timppa on alkanut syödä öljyjä vasta reilun vuoden ikäisenä eikä lihoja tai muita saanut kuin ihan tosi harvoin pentuaikoina.

Noh, otetaanpa vertauksen kohteeksi Lui. Ensiksikin lähtökohdat on ihan erit. Timi tuli meille vajaan 8 viikon ikäisenä, Luigi vajaan 18 viikon ikäisenä. Se oli siis jo nähnyt maailmaa, eri paikkoja, koiria ja sosiaalistunut pienen elämänsä aikana enemmän kuin Timppa varmaan ikinä. Luikeroinen saapui meille syksyllä, keskelle koeviikkoa, mutten ole nähnyt sitä mitenkään huonona asiana. Pentu tottuu samantien meidän normaaliin arkeen ja toisaalta koeviikolla päivät ovat 2-4 tunnin pituisia, joten se on paljon parempaa totuttelua kuin samantien 6-7 tunnin yksinolo.

Sisäsiisteyskasvatus Luigin kanssa sujuu välillä paremmin, välillä huonommin - pentuaikaanhan kuuluu just tämä. Tähän varmaan vaikuttaa vielä tää kylmä talvikin - Timin aikaan koira oli helpompi vaan päästää pihaan, koska oli hirmulämmin ja pihalla oli mukava hengailla, toisin kuin nyt, kun pakkasta on mittarissa -15. Luikero ei vielä osaa vinkua ulos, joten mun pitää kokoajan tarkkailla sitä, että josko se nyt kävelee ovelle - haluaakohan se ulos? Onneksi olen oppinut myös vähän hillitsemään itseäni, koska tuon pennun kanssa tarvitsee kiirehtiä ulos vain aamuisin ja pidempien päikkäreiden jälkeen. Yksinollessaan Lui on pääasiassa tehnyt 2-3 pissat sisälle ja hienosti osunut paperille.

Luigi syö tosiaan barf-ruokaa ja kasvattajalta mukaan saadut nappulat menevät namitukseen. Ihailen tuon koiran ahneutta, lainatakseni toisen Super-pennun omistajan sanoja: "tän koiran saisi varmasti menemään vaikka perse edellä puuhun, jos siitä vaan saa namia". Tuo kertoo Luigistakin paljon. Ahneus on mahtava ominaisuus ylinirson Timin jälkeen ja tulee varmasti olemaan hyödyksi temppujen opettelussa ja treenikentillä.

Olen onnellinen, että nyt tämän pennun kohdalla tiedän paljon enemmän barffauksesta kuin aiemmin. Osaan jo vähän laskeskella ruokien suhteita ja käyttää maalaisjärkeä, koska en kuitenkaan ikinä jaksaisi punnata ja mitata tarkalleen, minkä verran mitäkin pitää antaa. Onneksi kasvattajalta ja muilta barffaavien koirien omistajilta olen saanut suuresti vinkkejä. Timinkin ruokavalio on monipuolistunut, kun välillä on vaan helpompi antaa Luigille menevistä ruuista osa Timpalle.

Luonteeltaan pennut eivät nyt ihan hirveästi eroa. Timi on aina ollut kaikkien kaveri ja mennyt pää viidentenä jalkana paikasta toiseen, ja huomaan Luikussa tän saman ominaisuuden. :D Timi on aina ollut helppo ottaa mukaan, vaikkei pentuaikoina sitä paljolti sosiaalistettukaan. Välillä Timbuktu on edelleenkin se sama pentu, kuin silloin, kun se 8 viikkoisena käpertyi syliin. Luin kohdalla sama juttu: En epäile hetkeäkään, ettenkö voisi sitä viedä paikasta toiseen. Ollaan käyty eläinkaupoissa ja pentumiiteissä ja tuo on sopeutunut hienosti. Alussa tietenkin brassin tavoin tuo saattaa olla hieman omissa oloissaan tai hakeutua sinne, mutta tulee mukaan touhuihin, kun itsestään siltä tuntuu. Mielestäni T reagoi pentuna vahvemmin erilaisiin ääniin, esimerkiksi roska-autoon, kuin Lui. Luigi ei oo hirveästi meillä ollessaan haukkunut, vähän ihmeissään saattanut tuhahdella, jos ollaan menty uusiin paikkoihin.

Mietiskeltyäni näissä pennuissa on hirmuisesti samaa, mutta silti ne on niin erilaisia. Eri rodut, eri tarkoituksiin hankitut pennut, joten olisin vähän ihmeissäni, jos ne ihan samanlaisia olisivat.

Pojat ovat paikoillaan, samassa kuvassa, joten emmehän välitä huonolaatuisuudesta ;)

Ps. Selitys tekstin otsikolle: Timi kuulostaa ihan possulta innostuessaan, sekä kuorsatessaan, kun taas Lui kuulostaa ihan kissalta venytellessään ja haukotellessaan. Haha. :D

Pps. Rispektit sille, joka luki tän postauksen tänne saakka!

Ei enää niin pieni Luikeroinen

Ikää 19 vko / paino 6.9 kg / säkä n. 37 cm

Ps. Tää kuva oli työn ja tuskan takana. Eilen nimittäin opetin L:lle maahanmenon, niin täähän tarjoaa istumista, maahanmenoa, istumista. Kunnes muistaa mitä tarkoittaa "seiso". Hups.

Harrastushaaveita

// Kokonaan Luigi-aiheinen postaus tulossa, toivottavasti ette ihan kyllästy! //

Lupailin aiemmin postausta mun harrastushaaveista tämän uuden tulokkaan kanssa. Yleisesti ottaen brasilianterrierit ovat hyviä harrastuskoiria; intoa riittää ja miellyttämisenhalua myös, jota monet ihmettelevät, terriereitä kun ovat. Aiemmin toista koiraa pohtiessani rakastuinkin tähän ominaisuuteen; terriereistä olen tykännyt aina, mutta yleensä kuulee vain niiden kovapäisyydestä.

Noh, ensin vähän taustoja. Luigin mamma Soda on älyttömän fiksu ja oppivainen koira. Sodan kanssa harrastetaan agilityä, jossa se varsin innokkaasti liitää esteiden yli (Sodalla on myös ainutlaatuinen hyppytyyli; kannattaa ehdottomasti hypätä ainakin metri ennen puomia, ha!) Nojoo, se siitä. Ymmärtänette sen, että kun Luin mamma on siunattu tuollaisilla lahjoilla, on myös Luigi varmasti osansa niistä perinyt, jolloin se ei todellakaan sovi sohvakoristeeksi (kuten en usko, että muutkaan brasilialaiset kovin hyvin sopisivat). Tämä nyt ei ollut meille ongelma, koska harrastuskoiraa halusinkin!

Luigi on hirmuaktiivinen ja ottaa minuun runsaasti kontaktia. Se kuuntelee mitä sanotaan ja menee joka paikkaan sata lasissa, ajatuksenaan "osaan mennä ja lujaa!". Siksipä tarkoituksenani on suunnata agilitykentille kokeilemaan tän jätkän lahjoja, joita varmasti on, kunhan vaan ohjaajalla taidot riittää. Ensi vuodelle olen haaveillut agilityn alkeiskurssia, kunhan poitsu on saanut ensin kasvattaa luustoaan rauhassa. Alkeita kuitenkin jo otetaan, eli "tässä"-käskyä (koira juoksee sen käden luo, jonka laitan alas, jotta pystyn tulevaisuudessa ohjaamaan sille oikean suunnan kentällä), lisäksi opeteltaviin käskyihin kuuluu "takaa" eli esim. puun, ämpärin (tulevaisuudessa esteen) kiertäminen. Myöskin kontaktipintoja ollaan opettelemassa. "Odota"-käskyä ollaan treenailtu agilityä varten, sekä ihan muuten vaan, koska hyödyllinen se on muissakin jutuissa. Tää paikallaolo meinaa vaan pienelle duracell-pupulle olla ihan liian haastavaa! :D

Noh, näen kuitenkin, että agilityn lisäksi tuossa koirassa olisi potentiaalia varmasti muuhunkin, joten mielessäni pyörinyt toko tulee varmasti kyseeseen. Tuttavani omistaa myöskin brassin, ja hän on luvannut autella tokon alkeissa. Myös tokokurssia olen miettinyt, ja sellaiselle varmasti jossain vaiheessa suunnataankin. Pääsette siis jatkossa toivottavasti lukemaan myös tokoilusta!

Näiden kahden yleisemmän lajin rinnalle tulee varmasti jossain vaiheessa kuulumaan rallytoko, ehkäpä koiratanssi ja tottakai myös näyttelyissä kierrellään. Kaverikoiratoiminta kiinnostaa myös mulla suuresti, mutta koska siihen koiran on oltava 2-vuotias ja omistajan 18, niin saamme vielä hetken odotella sitä.

Vaikka lista kuulostaakin hirveän pitkältä, niin tällä hetkellä keskitytään perusasioiden opetteluun ja alkeisiin noissa lajeissa. Kiire kun meillä ei ole minnekään!

Onneksi kuvassa on söpö koira.

Koirakavereita ja reeniä, reeniä, reeniä..

Tiistai-iltana Monsterosa Niuserra (Ilkka) kävi meillä omistajansa kanssa kylässä. Tarkoituksena oli, että Lui ja Ile olisivat touhunneet yhdessä, mutta Ileä kiinnosti oikeastaan vaan merkkailu ja meidän Luikero jäi aivan huomiotta. Käytiin kuitenkin metsässä vähän juoksuttamassa koiria ja juteltiin koiraharrastuksista, eli mukava ilta oli. Eiköhän nuista pojista hyviä kavereita tule, kun Luigi vähän kasvaa! :) Valitettavasti ei oo yhtään kuvaa, koska oli niin pimeää tuolla pihalla.

Eilen tarkoituksenani oli ottaa Lui kainaloon ja lähteä käymään bussilla kaupungissa, mutta koska oli aivan järkyttävän kylmä (kiitos -20 asteen pakkaset♥) niin ei lähdetty sitten yhtään minnekään! Otetaan uusiksi jonain muuna päivänä. :-) Mulla kun on nyt kuitenkin alusta asti tarkoitus opettaa L kulkemaan bussilla ja junalla, kun varmasti junaa erityisesti tullaan tulevaisuudessa käyttämään.

Tänään eli torstaina oon vaan hengaillut kotona, koska koeviikko ja vapaapäivät. Pojat on väsyttäneet toinen toistaan ja reenailtiin vähän näyttelyjutskia. Meidän Timppahan alkaa oleen jo aika vahvoilla niissä ja hampaiden katsomiset ja muut sujuu ongelmitta. Luigi alkaa myös ymmärtämään nättiä kulkemista ja seisominenhan Luilla on kasvattajan ansiosta jo tosi vahvoilla. L antaa myös tutkia itseään tosi hienosti, lukuunottamatta hampaiden katsomista, jota me ollaankin nyt harjoiteltu ajatuksella "pienissä pätkissä ja usein".
Tänään illalla käytiin ihan oikeissa Sukokan järjestämissä näyttelytreeneissä, joissa Timpan kanssa on useammankin kerran pitänyt lähteä käymään, muttei olla sitten saatu aikaiseksi. Nytpä pakkasin sitten kasan nameja, näyttelyhihnoja ja rokotuskortit poitsuille mukaan ja pakkasin molemmat autoon. Ajeltiin paikalle ja iskä päätyikin ottamaan Timin ohjeistaakseen, joten sain keskittyä tuohon penneen ihan kunnolla. Meidän lisäksi paikalla oli 5 koirakkoa eli ihan sopivasti. :-) Luigi veti tosi hienosti vierelläni ja seisominenhan on ihan priimaa, kun kasvattaja on sitä pienestä asti Luin kanssa opetellut. Pöydällä ei sen suuremmin otettu mitään, harjoiteltiin olemista ja koskettelua, vähän jopa hampaita. Niitä treenaillaan runsaasti jatkossa :)

Viime keväänä Timpalle ostettu, liian pieni Hurtan haalari oli Luille juuri nyt sopiva, mahtuu siis alkutalveksi! Jee!

Timi kans meni isän kanssa ihan hienosti, vähän ehkä oli hukassa, kun oon ollut ainoa joka Timppaa ohjeistaa. Pöydälläolo, hampaat ja muut oli ihan peruskauraa, vähän meinasi hösöttää muiden koirien takia, joten se on juttu jota Timin kanssa on harjoiteltava. Yllätyin kuitenkin suuresti, kun Timi söi nameja muiden koirien läsnäollessa. Tää oli ihan uus juttu, koska yleensä mätsäreissä/näyttelyissä/muissa koiratapahtumissa Timppa ei ikinä syö nameja, koska se on niin stressaantunut. Edistystä siis! Hieno pieni tiibettiläinen ♥

Pieni väsynyt tiibettiläinen :)